Näyttelijä Antti Litja on lukenut radiossa mieleenpainuvalla tavalla kirjailija Tuomas Kyrön kirjoittamia tekstejä ”Mielensäpahoittajan” kokemuksista ja havainnoista arkisen elämän tapahtumissa. Yhtä nautittavaa kuunneltavaa kuin kirjailija Antti Tuurin esitelmä Vaasan Maanmittauspäivillä 2012. Tuuri kertoi taksamaanmittarin pojan kokemuksiaan 1950–60-luvun Pohjanmaalla.
Kyllä minäkin olen mieleni pahoittanut. Ottaa suorastaan päähän. Kesämökillämme ei näy vieläkään televisio. Siis digiaikana armon vuonna 2012. Varsinkaan jos sataa tai tuulee kovasti. Analogisena aikana kaikki näkyi hyvin. Olen ostanut uuden television, uuden digiboksin ja uusi antennikin on asennettu. Siitä huolimatta on ”herrassaan” näkyykö kuva. Luulin että vika on minussa ja minun välineissä, mutta naapureilla on sama ongelma.
Naapurini sanoi, että kuva näkyy parhaiten kun asetat digiboksin lattialle tyynyn päälle 45 asteen kulmaan televisiovastaanottimen alle. Konttaile siinä sitten illat TV-nurkassa, kääntele digiboksia eri asentoihin ja toivo että voisit katsella vaikka iltauutiset. Ulkopuolisin silmin TV-nurkkauksessa kyyhöttää polvirukousasennossa mies, joka välillä ääneen ja välillä äänettömästi pyytää erilaisia henkimaailmoja apuun. Koen itseni nöyryytetyksi. Tämä ei ole nautittavaa digitaalista tietoyhteiskunta-aikaa.
Ottaa päähän myös kännyköiden laturit. Mikä ihme siinä on, että saman kännykkävalmistajan eri malleilla on erilaiset laturit. Kotonani on ilmeisesti kymmenkunta laturia, mutta uusimpaan ”ee-seiskaan” ei käy vanhojen latureiden päät. Kyllä siinä mieli pahoittuu, kun kännykkää ei saa tämän takia ladattua, kun toisaalta itse kännykässä on ominaisuuksia vaikka ”hurumycke”, joita en tarvitse tai osaa käyttää.
Standardi on jonkin organisaation esittämä määritelmä, miten jokin asia tulisi tehdä. Merkittäviä ”virallisia” standardointijärjestöjä ovat kansainväliset ISO ja IEC, saksalainen DIN, eurooppalaiset CEN, Cenelec ja ETSI sekä suomalainen SFS. ITU on tietoliikennehallintojen yhteinen standardointielin. Standardeja on ihminen käyttänyt hyväkseen jo kauan, esimerkiksi Kheopsin pyramidissa noin 4500 vuotta sitten.
Julkisen hallinnon suosituksia (JHS) antaa julkisen hallinnon tietohallinnon neuvottelukunta (JUHTA). Maanmittausalaa koskevia suosituksia on esimerkiksi ETRS-TM35FIN, joka on julkisen hallinnon suosituksen mukainen standardimenettely projektion laatimiseksi ja koordinaattien ilmaisemiseksi ja sitä voidaan pitää kartastokoordinaattijärjestelmän seuraajana. Maanmittauslaitos tukee aineisto-organisaatioita osallistumalla aktiivisesti INSPIRE-direktiivin kansallisen toimeenpanon ohjeistamiseksi JHS-järjestelmän ja suositusten kehittämiseen.
Standardit ovat välttämättömiä yhteiskunnan toimivuuden varmistamisessa. Meidän sektorillamme paikkatietoalan standardointi etenee ripeästi. Arvostan suuresti sitä työtä, jota maanmittauksen asiantuntijat tekevät yhteistyössä Suomen standardointiliiton (SFS) kanssa.
Jospa myös minä uskollisena tv-luvan maksajana saisin joskus mökillä töllöstä kuvankin näkymään silloin kun itse haluan ja laturien standardointi tapahtuisi. Silloin olisi hyvä mieli.
perjantai 20. huhtikuuta 2012
keskiviikko 11. huhtikuuta 2012
Kuoleman kulttuuri ja maailman rajamerkit
Olemme juuri viettäneet pääsiäistä. Pääsiäiseen liittyy vahvasti kuoleman tunnetta mutta myös ylösnousemuksen iloa.
Maanmittauslaitoksen paikannimistöstä löytyy runsaasti viittauksia kuolemaan: on kalmanlehtoja, kuolemajärviä ja surmansoita.
Raja on myös kuoleman ja elämän välillä. Näistä rajoista on merkkejä löydettävissä myös maastossa. Esimerkiksi Saarijärven Pyhänkankaan karsikossa on petäjä, johon on veistetty vainajan puumerkki, vuosiluku ja risti. Vanhimmat vuosiluvut taitaa olla 1850-luvulta. Nämä ovat merkkejä vanhasta perinteestä, jolloin kirkon ja kylän, elävien ja kuolleiden, raja merkittiin karsimalla vainajan kuljetusreitin varrelle petäjä. Siihen tehtiin risti ja puumerkki vainajan muistoksi. Tämä oli merkkipetäjä, jota kuollut ei saanut ohittaa. Itäsuomalainen perinne selostaa kotona kulkijoista, jotka lähtivät vaeltamaan haudoistaan. Ristin ja merkin nähtyään ”he muistivat olevansa kuolleita ja palasivat kirkkomaalle”.
Hautausmaiden alueita erotettiin isojaossa. Nykyisistä rekistereistämme löydetään myös nämä yleisiin tarpeisiin erotetut alueet.
Hautausmaiden rajoille on tapana tehdä aitoja: kiviaitoja ja pensasaitoja. Hautausmaille kuljetaan yleensä portin kautta. Portti on myös rajamerkki. Raja elävien ja kuolleiden maailman välillä, kuten myös aitojen tarkoitus. Perinteen mukaan aidan ja portin tehtävänä on ollut pitää ”omat” sisäpuolella. Nykyisin asiattomien ulkopuolisten sisäänpääsyn estäminen on tähdellistä. On joskus myös sanottu, että raskaan hautakiven tarkoituksena on ollut varmistaa, että ”pysyt siellä”.
Hautaamiseen liittyy myös maantieteellisiä perinteitä. Länsi-Suomessa kuolleiden tyyssija on ollut ensin kirkon alla ja sitten kirkkomaalla. Hautakivi on länsisuomalaista perinnettä. Ensin se pystytettiin papiston ja herrasväen haudoille, myöhemmin yleistyi koko Suomeen. Sanotaan, että länsisuomalaisella hautausmaalla vallitsee sosiaalinen järjestys ja itäisellä epäjärjestys. Papiston ja arvokkaiden sukujen haudat ovat lähimpänä kirkkoa. Itäisen Suomen puuristi maatuu suurin piirtein samassa ajassa kuin katoaa muisto vainajasta. Itäsuomalaiseen maailmankuvaan sopii sanonta: ”Ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan”. Saamelaisessa kulttuurissa on sama ajatusmaailma: ”Elät niin kauan kuin sinua joiutaan. Joku muistaa Sinut, kun joikuu Sinua – ei Sinusta”.
Rajamerkkien koskemattomuuden merkityksestä löytyy säännöksiä myös Raamatusta. Viidennen Mooseksen kirjan luvun 28 jakeessa 17 kerrotaan mikä on rajamerkin siirtäjän kohtalo.
Maanmittauslaitoksen paikannimistöstä löytyy runsaasti viittauksia kuolemaan: on kalmanlehtoja, kuolemajärviä ja surmansoita.
Raja on myös kuoleman ja elämän välillä. Näistä rajoista on merkkejä löydettävissä myös maastossa. Esimerkiksi Saarijärven Pyhänkankaan karsikossa on petäjä, johon on veistetty vainajan puumerkki, vuosiluku ja risti. Vanhimmat vuosiluvut taitaa olla 1850-luvulta. Nämä ovat merkkejä vanhasta perinteestä, jolloin kirkon ja kylän, elävien ja kuolleiden, raja merkittiin karsimalla vainajan kuljetusreitin varrelle petäjä. Siihen tehtiin risti ja puumerkki vainajan muistoksi. Tämä oli merkkipetäjä, jota kuollut ei saanut ohittaa. Itäsuomalainen perinne selostaa kotona kulkijoista, jotka lähtivät vaeltamaan haudoistaan. Ristin ja merkin nähtyään ”he muistivat olevansa kuolleita ja palasivat kirkkomaalle”.
Hautausmaiden alueita erotettiin isojaossa. Nykyisistä rekistereistämme löydetään myös nämä yleisiin tarpeisiin erotetut alueet.
Hautausmaiden rajoille on tapana tehdä aitoja: kiviaitoja ja pensasaitoja. Hautausmaille kuljetaan yleensä portin kautta. Portti on myös rajamerkki. Raja elävien ja kuolleiden maailman välillä, kuten myös aitojen tarkoitus. Perinteen mukaan aidan ja portin tehtävänä on ollut pitää ”omat” sisäpuolella. Nykyisin asiattomien ulkopuolisten sisäänpääsyn estäminen on tähdellistä. On joskus myös sanottu, että raskaan hautakiven tarkoituksena on ollut varmistaa, että ”pysyt siellä”.
Hautaamiseen liittyy myös maantieteellisiä perinteitä. Länsi-Suomessa kuolleiden tyyssija on ollut ensin kirkon alla ja sitten kirkkomaalla. Hautakivi on länsisuomalaista perinnettä. Ensin se pystytettiin papiston ja herrasväen haudoille, myöhemmin yleistyi koko Suomeen. Sanotaan, että länsisuomalaisella hautausmaalla vallitsee sosiaalinen järjestys ja itäisellä epäjärjestys. Papiston ja arvokkaiden sukujen haudat ovat lähimpänä kirkkoa. Itäisen Suomen puuristi maatuu suurin piirtein samassa ajassa kuin katoaa muisto vainajasta. Itäsuomalaiseen maailmankuvaan sopii sanonta: ”Ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan”. Saamelaisessa kulttuurissa on sama ajatusmaailma: ”Elät niin kauan kuin sinua joiutaan. Joku muistaa Sinut, kun joikuu Sinua – ei Sinusta”.
Rajamerkkien koskemattomuuden merkityksestä löytyy säännöksiä myös Raamatusta. Viidennen Mooseksen kirjan luvun 28 jakeessa 17 kerrotaan mikä on rajamerkin siirtäjän kohtalo.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)