Olemme juuri viettäneet pääsiäistä. Pääsiäiseen liittyy vahvasti kuoleman tunnetta mutta myös ylösnousemuksen iloa.
Maanmittauslaitoksen paikannimistöstä löytyy runsaasti viittauksia kuolemaan: on kalmanlehtoja, kuolemajärviä ja surmansoita.
Raja on myös kuoleman ja elämän välillä. Näistä rajoista on merkkejä löydettävissä myös maastossa. Esimerkiksi Saarijärven Pyhänkankaan karsikossa on petäjä, johon on veistetty vainajan puumerkki, vuosiluku ja risti. Vanhimmat vuosiluvut taitaa olla 1850-luvulta. Nämä ovat merkkejä vanhasta perinteestä, jolloin kirkon ja kylän, elävien ja kuolleiden, raja merkittiin karsimalla vainajan kuljetusreitin varrelle petäjä. Siihen tehtiin risti ja puumerkki vainajan muistoksi. Tämä oli merkkipetäjä, jota kuollut ei saanut ohittaa. Itäsuomalainen perinne selostaa kotona kulkijoista, jotka lähtivät vaeltamaan haudoistaan. Ristin ja merkin nähtyään ”he muistivat olevansa kuolleita ja palasivat kirkkomaalle”.
Hautausmaiden alueita erotettiin isojaossa. Nykyisistä rekistereistämme löydetään myös nämä yleisiin tarpeisiin erotetut alueet.
Hautausmaiden rajoille on tapana tehdä aitoja: kiviaitoja ja pensasaitoja. Hautausmaille kuljetaan yleensä portin kautta. Portti on myös rajamerkki. Raja elävien ja kuolleiden maailman välillä, kuten myös aitojen tarkoitus. Perinteen mukaan aidan ja portin tehtävänä on ollut pitää ”omat” sisäpuolella. Nykyisin asiattomien ulkopuolisten sisäänpääsyn estäminen on tähdellistä. On joskus myös sanottu, että raskaan hautakiven tarkoituksena on ollut varmistaa, että ”pysyt siellä”.
Hautaamiseen liittyy myös maantieteellisiä perinteitä. Länsi-Suomessa kuolleiden tyyssija on ollut ensin kirkon alla ja sitten kirkkomaalla. Hautakivi on länsisuomalaista perinnettä. Ensin se pystytettiin papiston ja herrasväen haudoille, myöhemmin yleistyi koko Suomeen. Sanotaan, että länsisuomalaisella hautausmaalla vallitsee sosiaalinen järjestys ja itäisellä epäjärjestys. Papiston ja arvokkaiden sukujen haudat ovat lähimpänä kirkkoa. Itäisen Suomen puuristi maatuu suurin piirtein samassa ajassa kuin katoaa muisto vainajasta. Itäsuomalaiseen maailmankuvaan sopii sanonta: ”Ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan”. Saamelaisessa kulttuurissa on sama ajatusmaailma: ”Elät niin kauan kuin sinua joiutaan. Joku muistaa Sinut, kun joikuu Sinua – ei Sinusta”.
Rajamerkkien koskemattomuuden merkityksestä löytyy säännöksiä myös Raamatusta. Viidennen Mooseksen kirjan luvun 28 jakeessa 17 kerrotaan mikä on rajamerkin siirtäjän kohtalo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti