Olin veljeni kanssa istuttumassa kuusentaimia joskus 40 vuotta sitten. Istutettava alue oli kuusikon keskellä ja alkukesä oli lämmin. Hiki virtasi. Käet olivat tulleet jo Pohjanmaalle ja niiden kukuntaahan on soma kuunnella. Mutta kun istutus kesti viikon ja kuuntelet käkien kukuntaa päivästä toiseen ja kun ne alkoivat kilpaa kukkumaan keskenään, niinhän rupeaahan se käymään korville ja hermoille. Ei ollut enää somaa kuunnella.
Viikon päästä vietämme mittumaaria. Päivä alkaa lyhentyä, mutta kesän lämpimimmät viikot ovat vielä edessä. Tavallisesti. Alkaa loma-ajat, joita me kaikki odotamme. Luonto on kauneimmillaan, vaikkakin lintujen laulu alkaa hiljentyä juhannuksen jälkeen. Nyt on tosin lupailtu, että tulee hyvä ja runsas hyttyskesä. Alku on ollut lupaavaa.
Kesäaika on maanmittarin ahkerinta maastotyöaikaa. Maastotyön osuus työssämme on teknologisen kehityksen myötä vähentynyt ja kehitys tulee jatkumaan. Olemme siirtyneet pysyvästi aikaan, jolloin tietojen päivittäminen tapahtuu yhä enemmän muilla menetelmillä kuin itse havaintoja maastossa tekemällä. Toimimme verkottuneesti yhdessä muiden tiedon tuottajien kanssa. Tieto haetaan maastosta vain silloin, kun sitä ei muuten saada. Muutos on ollut valtava viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Teknologia kehittyy edelleen ja crowdsourcing tulee avaamaan uusia mahdollisuuksia tietojemme päivittämiseen. Muutos aiheuttaa paineita prosessiemme ja laatujärjestelmiemme kehittämiselle. Tiedon käyttäjästä tuleekin osa tiedon tuotantoprosessia.
Metsässä ei liikahda lehtikään lauletaan eräässä laulussa. Hiljaisuus on joskus metsässä upeaa. Me suomalaiset koemme metsän turvaksi; sinnehän esi-isämme pakenivat piilopirteillee vihollista. Keski-Euroopassa metsä on ollut pahuuden ja pelkojen paikka; vaikkapa Grimmin satujen mukaan. Nautti-kaamme alkavalla lomakaudella luonnosta, metsästä, vesistöistä ja niityistä. Ja antaa käen kukkua.
Hyvää juhannusta!
perjantai 15. kesäkuuta 2012
maanantai 28. toukokuuta 2012
Kalenterit täynnä
Maailman vanhimmat kalenterit noudattavat kuuvuotta. 7-päiväinen viikko perustuu babylonialiseen kuukalenteriin, jonka juutalaiset ja roomalaiset omaksuivat itselleen lepopäivineen. Kuukalenterin vuosi poikkeaa vuodenaikoja säätelevästä aurinkovuodesta. Siksi se on käytössä alueilla, joissa ei ole varsinaista vuodenaikojen vaihtelua.
Juliaaninen ja gregoriaaninen kalenteri seuraavat aurinkovuotta. Aunrinkokalenteri oli alkujaan käytössä Egyptissä, josta Julius Cesar omaksui sen Rooman kalenteriksi. 12 kuukauteen jakautuva vuosi onkin roomalaista perua. Roomalaiset säilyttivät kalenterissaan 7-päiväisen viikon. Monissa Euroopan kielissä kuukaudet ja viikonpäivät onkin nimetty roomalaisten jumalien mukaan. Viikonpäivien vaihto vuosirytmissä johtuu siitä, että kuukalenterin viikko ei käy yksiin aurinkokalenterin kanssa.
Kalentereilla on merkitystä arkipäivässämme. Tapaamiset, palaverit, kokoukset ja kaikki muut pitää olla kalentereissa. Pitää tietää omat kalenterit; sähköiset ja manuaaliset, toisten osallistujien kalenterit, kokoustilojen varauskalanterit, vuosikellon kalenterit ja ties mitkä kalenterit. Ja sihteerien tulee tietää meidän muiden kalenterit. Hallittavuuden tunne oman ajankäytöstä on välillä katoamassa. Silloin kun kännykkä ja taskukalenteri unohtuu kotiin ja tiimikalenteri ei toimi, tuntee itsensä orvoksi. Olet ulkona kuin telkän pönttö.
Maanmittarit ovat kalenteriensa mukaan aina suunnitelleet töitään. Muistan, kuinka Paavo Hintikka kertoi taksa-aikana laatineensa pitkiä kuulutuslistoja. Niinpähän vain oli ilmoittanut kuusi kokousta joulukuun kuudennelle päivälle. Kalenterit oli täynnä silloinkin. Myös itsenäisyyspäivänä.
Todellinen aurinkovuosi ei kestä täsmälleen 365 vuorokautta. Siksi kalenteriin tarvitaan karkauspäiviä. Juliaanisessa kalenterissa on Cesarin käskystä karkausvuosi aina neljän vuoden välein. Tähän päädyttiin, koska vuoden pituutta ei osattu laskea oikein. Pian huomattiin, että juliaaninen kalenteri jätättää.Virhettä korjattiin aikaistamalla kevätpäivän tasausta 21. päivään maaliskuuta Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325. Lopulta virhe korjattiin karkauspäivämuutoksilla gregoriaanisessa kalenterissa vuonna 1582, kun Eurooppaan oli vakiintunut arabialainen numerojärjestelmä, joka mahdollisti vuoden pituuden tarkan määrittämisen.
Kenen kalenteri on oikea ja kenen aika oikeassa?
Juliaaninen ja gregoriaaninen kalenteri seuraavat aurinkovuotta. Aunrinkokalenteri oli alkujaan käytössä Egyptissä, josta Julius Cesar omaksui sen Rooman kalenteriksi. 12 kuukauteen jakautuva vuosi onkin roomalaista perua. Roomalaiset säilyttivät kalenterissaan 7-päiväisen viikon. Monissa Euroopan kielissä kuukaudet ja viikonpäivät onkin nimetty roomalaisten jumalien mukaan. Viikonpäivien vaihto vuosirytmissä johtuu siitä, että kuukalenterin viikko ei käy yksiin aurinkokalenterin kanssa.
Kalentereilla on merkitystä arkipäivässämme. Tapaamiset, palaverit, kokoukset ja kaikki muut pitää olla kalentereissa. Pitää tietää omat kalenterit; sähköiset ja manuaaliset, toisten osallistujien kalenterit, kokoustilojen varauskalanterit, vuosikellon kalenterit ja ties mitkä kalenterit. Ja sihteerien tulee tietää meidän muiden kalenterit. Hallittavuuden tunne oman ajankäytöstä on välillä katoamassa. Silloin kun kännykkä ja taskukalenteri unohtuu kotiin ja tiimikalenteri ei toimi, tuntee itsensä orvoksi. Olet ulkona kuin telkän pönttö.
Maanmittarit ovat kalenteriensa mukaan aina suunnitelleet töitään. Muistan, kuinka Paavo Hintikka kertoi taksa-aikana laatineensa pitkiä kuulutuslistoja. Niinpähän vain oli ilmoittanut kuusi kokousta joulukuun kuudennelle päivälle. Kalenterit oli täynnä silloinkin. Myös itsenäisyyspäivänä.
Todellinen aurinkovuosi ei kestä täsmälleen 365 vuorokautta. Siksi kalenteriin tarvitaan karkauspäiviä. Juliaanisessa kalenterissa on Cesarin käskystä karkausvuosi aina neljän vuoden välein. Tähän päädyttiin, koska vuoden pituutta ei osattu laskea oikein. Pian huomattiin, että juliaaninen kalenteri jätättää.Virhettä korjattiin aikaistamalla kevätpäivän tasausta 21. päivään maaliskuuta Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325. Lopulta virhe korjattiin karkauspäivämuutoksilla gregoriaanisessa kalenterissa vuonna 1582, kun Eurooppaan oli vakiintunut arabialainen numerojärjestelmä, joka mahdollisti vuoden pituuden tarkan määrittämisen.
Kenen kalenteri on oikea ja kenen aika oikeassa?
keskiviikko 16. toukokuuta 2012
Auran vaot ja urbaanin kaupungin rajat
Latinan "kaupunkia" merkitsevä sana on urbs (vrt. urbaani), joka on peräisin sanasta urvus = auran vako. Tarun mukaan Rooman kaupungin perustaja Romulus merkitsi kaupungin rajat kyntämällä auran uran kaupungin alueen ympärille. Etruskien rituaalin mukaan aura nostettiin ylös niiden paikkojen kohdalla, joihin oli määrä tulla kaupungin portit. Maanomistus määrättiin niin, että yli tuhannen kilometrin päähän tästä rajasta kaikki kuului Roomalle, kaikki rajan sisällä on sitä kaupunkia, joka omistaa ulkopuolella olevan maan.
Suomalaisista asuu tällä hetkellä 67 % kaupungeissa. Maailman väestössä urbanisoituminen saavutti 50 % tason vuonna 2008. Ennustetaan, että kaksikolmasosaa maailman väestöstä asuu kaupungeissa jo vuonna 2040. Kiinassa muuttaa 20 miljoonaa ihmistä vuosittain kaupunkeihin. Se tarkoittaa, että Helsingin kaupungin kokoinen infrastruktuuri on valmistuttava joka kymmenes päivä. Nämä valtavat muutokset ovat käsittämättömän suuria ja ihmiskunta onkin kokemassa olemassa olonsa suurinta muutosta.
Meillä Suomessa on kuntauudistushanke polittisessa käsittelyssä. Vääjäämätön hallinnollinen uudistus tapahtuu; lopullista kuntarakennepäätöstä emme vielä tiedä. Se on kuitenkin päivän selvää, että uudistuksella tulee olemaan vaikutuksia myös maanmittaustehtävien vastaiseen järjestämiseen. Nyt on osattava katsoa kirkkaasti ja harkitusti tulevaisuuteen.
Rooman kaupungin portit aiheuttivat hämmennyksen suurelle sotapäällikkö Pompeiukselle. Hän halusi, että hänen vaunujaan vetäisi triumfikulkueessa neljä elefanttia. Lähestyessään kaupunginportteja huomasi hän ne ahtaiksi. Niinpä oli luovuttava suunnitelmasta.
Suomalaisista asuu tällä hetkellä 67 % kaupungeissa. Maailman väestössä urbanisoituminen saavutti 50 % tason vuonna 2008. Ennustetaan, että kaksikolmasosaa maailman väestöstä asuu kaupungeissa jo vuonna 2040. Kiinassa muuttaa 20 miljoonaa ihmistä vuosittain kaupunkeihin. Se tarkoittaa, että Helsingin kaupungin kokoinen infrastruktuuri on valmistuttava joka kymmenes päivä. Nämä valtavat muutokset ovat käsittämättömän suuria ja ihmiskunta onkin kokemassa olemassa olonsa suurinta muutosta.
Meillä Suomessa on kuntauudistushanke polittisessa käsittelyssä. Vääjäämätön hallinnollinen uudistus tapahtuu; lopullista kuntarakennepäätöstä emme vielä tiedä. Se on kuitenkin päivän selvää, että uudistuksella tulee olemaan vaikutuksia myös maanmittaustehtävien vastaiseen järjestämiseen. Nyt on osattava katsoa kirkkaasti ja harkitusti tulevaisuuteen.
Rooman kaupungin portit aiheuttivat hämmennyksen suurelle sotapäällikkö Pompeiukselle. Hän halusi, että hänen vaunujaan vetäisi triumfikulkueessa neljä elefanttia. Lähestyessään kaupunginportteja huomasi hän ne ahtaiksi. Niinpä oli luovuttava suunnitelmasta.
torstai 3. toukokuuta 2012
Isänmaan puolesta
Viime perjantaina vietimme kansallista veteraanipäivää. Veteraanipäivä on sotaveteraanien kunniaksi 27. huhtikuuta vietettävä juhlapäivä ja yleinen liputuspäivä. Sitä vietettiin ensi kerran vuonna 1987 osana Suomen itsenäisyyden 70-vuotisjuhlallisuuksia. Ehdotuksen kansallisesta veteraanipäivästä teki silloinen pääministeri Kalevi Sorsa ja asia vahvistettiin valtioneuvostossa puolustusministeri, maanmittausinsinööri Veikko Pihlajamäen esityksestä.
Lapin sota ja samalla Suomen osuus toisessa maailmansodassa päättyi 27. huhtikuuta 1945, joka on jäänyt Suomen puolustusvoimien viimeisimmäksi sotapäiväksi. Silloin loputkin Saksan 20. vuoristoarmeijan sotilaista vetäytyivät klo 13.30 mennessä Kilpisjärveltä Norjan puolelle rajaa.
Talvisodassa kaatui viisi maanmittausinsinööriä, kolme maanmittausauskultanttia sekä kahdeksan maanmittausharjoittelijaa ja kartoittajaa. Jatkosodassa kaatui 14 maanmittausinsinööriä, 2 maanmittausauskultanttia sekä 20 kartoittajaa ja maanmittausharjoittelijaa. Maanmittauslaitoksen keskushallinnossa oleva Pro Patria taulu muistuttaa meitä suurimmasta uhrauksesta, mitä he isänmaan puolesta antoivat. Pro Patria taulussa on yhteensä 16 talvisodassa kuolleen ja 38 jatkosodassa kuolleen maanmittauslaitoslaisen nimeä.
Maanmittauslaitoksessa on vietetty veteraanipäivää vuodesta 1997 lähtien. Sotaveteraanien rivit ovat harventuneet. Pasilan tilaisuudessa esiintyi Helsingin sotaveteraanien kuoro. Moni meistä läsnäolleista joutui nieleskelemään, kun kuuntelimme näiden iäkkäiden, mutta vielä ryhdikkäiden ja harmaantuneiden sotaveteraanien esittämiä marsseja ja muita lauluja. Heidän peräänantamaton työnsä kelpaa esimerkiksi meille kaikille.
Veteraanipäivän tilaisuuteen Pasilassa on osallistunut myös laitoksen jo eläkkeellä olevaa entistä henkilökuntaa. Oli jälleen ilo tavata vanhoja tuttuja vuosien takaa ja vaihtaa kuulumisia. Lämpimiä katseita ja sydämellisiä kädenpuristuksia.
Olen myös saanut ilolla lukea viime vuosina eräiden entisten työtovereidemme kirjoittamia muistelmia urastaan, työstään ja elämästään. Minun mukavin vappulukeminen oli Veijo Istolahden kirjoittama Muistelma 2012, jonka hän lähetti minulle viime viikolla. Veijo kertoo elämästään, työstään ja vähän eläkepäivistäänkin kirjoitelmassa hänelle tyypillisellä toteavalla tyylillään. Toivon, että moni muukin jaksaisi kirjoitta ylös näitä kokemuksiaan. Onhan siinä osaltaan kysymys myös kulttuuriperinnön siirtämisestä seuraaville sukupolville.
Lapin sota ja samalla Suomen osuus toisessa maailmansodassa päättyi 27. huhtikuuta 1945, joka on jäänyt Suomen puolustusvoimien viimeisimmäksi sotapäiväksi. Silloin loputkin Saksan 20. vuoristoarmeijan sotilaista vetäytyivät klo 13.30 mennessä Kilpisjärveltä Norjan puolelle rajaa.
Talvisodassa kaatui viisi maanmittausinsinööriä, kolme maanmittausauskultanttia sekä kahdeksan maanmittausharjoittelijaa ja kartoittajaa. Jatkosodassa kaatui 14 maanmittausinsinööriä, 2 maanmittausauskultanttia sekä 20 kartoittajaa ja maanmittausharjoittelijaa. Maanmittauslaitoksen keskushallinnossa oleva Pro Patria taulu muistuttaa meitä suurimmasta uhrauksesta, mitä he isänmaan puolesta antoivat. Pro Patria taulussa on yhteensä 16 talvisodassa kuolleen ja 38 jatkosodassa kuolleen maanmittauslaitoslaisen nimeä.
Maanmittauslaitoksessa on vietetty veteraanipäivää vuodesta 1997 lähtien. Sotaveteraanien rivit ovat harventuneet. Pasilan tilaisuudessa esiintyi Helsingin sotaveteraanien kuoro. Moni meistä läsnäolleista joutui nieleskelemään, kun kuuntelimme näiden iäkkäiden, mutta vielä ryhdikkäiden ja harmaantuneiden sotaveteraanien esittämiä marsseja ja muita lauluja. Heidän peräänantamaton työnsä kelpaa esimerkiksi meille kaikille.
Veteraanipäivän tilaisuuteen Pasilassa on osallistunut myös laitoksen jo eläkkeellä olevaa entistä henkilökuntaa. Oli jälleen ilo tavata vanhoja tuttuja vuosien takaa ja vaihtaa kuulumisia. Lämpimiä katseita ja sydämellisiä kädenpuristuksia.
Olen myös saanut ilolla lukea viime vuosina eräiden entisten työtovereidemme kirjoittamia muistelmia urastaan, työstään ja elämästään. Minun mukavin vappulukeminen oli Veijo Istolahden kirjoittama Muistelma 2012, jonka hän lähetti minulle viime viikolla. Veijo kertoo elämästään, työstään ja vähän eläkepäivistäänkin kirjoitelmassa hänelle tyypillisellä toteavalla tyylillään. Toivon, että moni muukin jaksaisi kirjoitta ylös näitä kokemuksiaan. Onhan siinä osaltaan kysymys myös kulttuuriperinnön siirtämisestä seuraaville sukupolville.
perjantai 20. huhtikuuta 2012
Ottaa välillä päähän
Näyttelijä Antti Litja on lukenut radiossa mieleenpainuvalla tavalla kirjailija Tuomas Kyrön kirjoittamia tekstejä ”Mielensäpahoittajan” kokemuksista ja havainnoista arkisen elämän tapahtumissa. Yhtä nautittavaa kuunneltavaa kuin kirjailija Antti Tuurin esitelmä Vaasan Maanmittauspäivillä 2012. Tuuri kertoi taksamaanmittarin pojan kokemuksiaan 1950–60-luvun Pohjanmaalla.
Kyllä minäkin olen mieleni pahoittanut. Ottaa suorastaan päähän. Kesämökillämme ei näy vieläkään televisio. Siis digiaikana armon vuonna 2012. Varsinkaan jos sataa tai tuulee kovasti. Analogisena aikana kaikki näkyi hyvin. Olen ostanut uuden television, uuden digiboksin ja uusi antennikin on asennettu. Siitä huolimatta on ”herrassaan” näkyykö kuva. Luulin että vika on minussa ja minun välineissä, mutta naapureilla on sama ongelma.
Naapurini sanoi, että kuva näkyy parhaiten kun asetat digiboksin lattialle tyynyn päälle 45 asteen kulmaan televisiovastaanottimen alle. Konttaile siinä sitten illat TV-nurkassa, kääntele digiboksia eri asentoihin ja toivo että voisit katsella vaikka iltauutiset. Ulkopuolisin silmin TV-nurkkauksessa kyyhöttää polvirukousasennossa mies, joka välillä ääneen ja välillä äänettömästi pyytää erilaisia henkimaailmoja apuun. Koen itseni nöyryytetyksi. Tämä ei ole nautittavaa digitaalista tietoyhteiskunta-aikaa.
Ottaa päähän myös kännyköiden laturit. Mikä ihme siinä on, että saman kännykkävalmistajan eri malleilla on erilaiset laturit. Kotonani on ilmeisesti kymmenkunta laturia, mutta uusimpaan ”ee-seiskaan” ei käy vanhojen latureiden päät. Kyllä siinä mieli pahoittuu, kun kännykkää ei saa tämän takia ladattua, kun toisaalta itse kännykässä on ominaisuuksia vaikka ”hurumycke”, joita en tarvitse tai osaa käyttää.
Standardi on jonkin organisaation esittämä määritelmä, miten jokin asia tulisi tehdä. Merkittäviä ”virallisia” standardointijärjestöjä ovat kansainväliset ISO ja IEC, saksalainen DIN, eurooppalaiset CEN, Cenelec ja ETSI sekä suomalainen SFS. ITU on tietoliikennehallintojen yhteinen standardointielin. Standardeja on ihminen käyttänyt hyväkseen jo kauan, esimerkiksi Kheopsin pyramidissa noin 4500 vuotta sitten.
Julkisen hallinnon suosituksia (JHS) antaa julkisen hallinnon tietohallinnon neuvottelukunta (JUHTA). Maanmittausalaa koskevia suosituksia on esimerkiksi ETRS-TM35FIN, joka on julkisen hallinnon suosituksen mukainen standardimenettely projektion laatimiseksi ja koordinaattien ilmaisemiseksi ja sitä voidaan pitää kartastokoordinaattijärjestelmän seuraajana. Maanmittauslaitos tukee aineisto-organisaatioita osallistumalla aktiivisesti INSPIRE-direktiivin kansallisen toimeenpanon ohjeistamiseksi JHS-järjestelmän ja suositusten kehittämiseen.
Standardit ovat välttämättömiä yhteiskunnan toimivuuden varmistamisessa. Meidän sektorillamme paikkatietoalan standardointi etenee ripeästi. Arvostan suuresti sitä työtä, jota maanmittauksen asiantuntijat tekevät yhteistyössä Suomen standardointiliiton (SFS) kanssa.
Jospa myös minä uskollisena tv-luvan maksajana saisin joskus mökillä töllöstä kuvankin näkymään silloin kun itse haluan ja laturien standardointi tapahtuisi. Silloin olisi hyvä mieli.
Kyllä minäkin olen mieleni pahoittanut. Ottaa suorastaan päähän. Kesämökillämme ei näy vieläkään televisio. Siis digiaikana armon vuonna 2012. Varsinkaan jos sataa tai tuulee kovasti. Analogisena aikana kaikki näkyi hyvin. Olen ostanut uuden television, uuden digiboksin ja uusi antennikin on asennettu. Siitä huolimatta on ”herrassaan” näkyykö kuva. Luulin että vika on minussa ja minun välineissä, mutta naapureilla on sama ongelma.
Naapurini sanoi, että kuva näkyy parhaiten kun asetat digiboksin lattialle tyynyn päälle 45 asteen kulmaan televisiovastaanottimen alle. Konttaile siinä sitten illat TV-nurkassa, kääntele digiboksia eri asentoihin ja toivo että voisit katsella vaikka iltauutiset. Ulkopuolisin silmin TV-nurkkauksessa kyyhöttää polvirukousasennossa mies, joka välillä ääneen ja välillä äänettömästi pyytää erilaisia henkimaailmoja apuun. Koen itseni nöyryytetyksi. Tämä ei ole nautittavaa digitaalista tietoyhteiskunta-aikaa.
Ottaa päähän myös kännyköiden laturit. Mikä ihme siinä on, että saman kännykkävalmistajan eri malleilla on erilaiset laturit. Kotonani on ilmeisesti kymmenkunta laturia, mutta uusimpaan ”ee-seiskaan” ei käy vanhojen latureiden päät. Kyllä siinä mieli pahoittuu, kun kännykkää ei saa tämän takia ladattua, kun toisaalta itse kännykässä on ominaisuuksia vaikka ”hurumycke”, joita en tarvitse tai osaa käyttää.
Standardi on jonkin organisaation esittämä määritelmä, miten jokin asia tulisi tehdä. Merkittäviä ”virallisia” standardointijärjestöjä ovat kansainväliset ISO ja IEC, saksalainen DIN, eurooppalaiset CEN, Cenelec ja ETSI sekä suomalainen SFS. ITU on tietoliikennehallintojen yhteinen standardointielin. Standardeja on ihminen käyttänyt hyväkseen jo kauan, esimerkiksi Kheopsin pyramidissa noin 4500 vuotta sitten.
Julkisen hallinnon suosituksia (JHS) antaa julkisen hallinnon tietohallinnon neuvottelukunta (JUHTA). Maanmittausalaa koskevia suosituksia on esimerkiksi ETRS-TM35FIN, joka on julkisen hallinnon suosituksen mukainen standardimenettely projektion laatimiseksi ja koordinaattien ilmaisemiseksi ja sitä voidaan pitää kartastokoordinaattijärjestelmän seuraajana. Maanmittauslaitos tukee aineisto-organisaatioita osallistumalla aktiivisesti INSPIRE-direktiivin kansallisen toimeenpanon ohjeistamiseksi JHS-järjestelmän ja suositusten kehittämiseen.
Standardit ovat välttämättömiä yhteiskunnan toimivuuden varmistamisessa. Meidän sektorillamme paikkatietoalan standardointi etenee ripeästi. Arvostan suuresti sitä työtä, jota maanmittauksen asiantuntijat tekevät yhteistyössä Suomen standardointiliiton (SFS) kanssa.
Jospa myös minä uskollisena tv-luvan maksajana saisin joskus mökillä töllöstä kuvankin näkymään silloin kun itse haluan ja laturien standardointi tapahtuisi. Silloin olisi hyvä mieli.
keskiviikko 11. huhtikuuta 2012
Kuoleman kulttuuri ja maailman rajamerkit
Olemme juuri viettäneet pääsiäistä. Pääsiäiseen liittyy vahvasti kuoleman tunnetta mutta myös ylösnousemuksen iloa.
Maanmittauslaitoksen paikannimistöstä löytyy runsaasti viittauksia kuolemaan: on kalmanlehtoja, kuolemajärviä ja surmansoita.
Raja on myös kuoleman ja elämän välillä. Näistä rajoista on merkkejä löydettävissä myös maastossa. Esimerkiksi Saarijärven Pyhänkankaan karsikossa on petäjä, johon on veistetty vainajan puumerkki, vuosiluku ja risti. Vanhimmat vuosiluvut taitaa olla 1850-luvulta. Nämä ovat merkkejä vanhasta perinteestä, jolloin kirkon ja kylän, elävien ja kuolleiden, raja merkittiin karsimalla vainajan kuljetusreitin varrelle petäjä. Siihen tehtiin risti ja puumerkki vainajan muistoksi. Tämä oli merkkipetäjä, jota kuollut ei saanut ohittaa. Itäsuomalainen perinne selostaa kotona kulkijoista, jotka lähtivät vaeltamaan haudoistaan. Ristin ja merkin nähtyään ”he muistivat olevansa kuolleita ja palasivat kirkkomaalle”.
Hautausmaiden alueita erotettiin isojaossa. Nykyisistä rekistereistämme löydetään myös nämä yleisiin tarpeisiin erotetut alueet.
Hautausmaiden rajoille on tapana tehdä aitoja: kiviaitoja ja pensasaitoja. Hautausmaille kuljetaan yleensä portin kautta. Portti on myös rajamerkki. Raja elävien ja kuolleiden maailman välillä, kuten myös aitojen tarkoitus. Perinteen mukaan aidan ja portin tehtävänä on ollut pitää ”omat” sisäpuolella. Nykyisin asiattomien ulkopuolisten sisäänpääsyn estäminen on tähdellistä. On joskus myös sanottu, että raskaan hautakiven tarkoituksena on ollut varmistaa, että ”pysyt siellä”.
Hautaamiseen liittyy myös maantieteellisiä perinteitä. Länsi-Suomessa kuolleiden tyyssija on ollut ensin kirkon alla ja sitten kirkkomaalla. Hautakivi on länsisuomalaista perinnettä. Ensin se pystytettiin papiston ja herrasväen haudoille, myöhemmin yleistyi koko Suomeen. Sanotaan, että länsisuomalaisella hautausmaalla vallitsee sosiaalinen järjestys ja itäisellä epäjärjestys. Papiston ja arvokkaiden sukujen haudat ovat lähimpänä kirkkoa. Itäisen Suomen puuristi maatuu suurin piirtein samassa ajassa kuin katoaa muisto vainajasta. Itäsuomalaiseen maailmankuvaan sopii sanonta: ”Ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan”. Saamelaisessa kulttuurissa on sama ajatusmaailma: ”Elät niin kauan kuin sinua joiutaan. Joku muistaa Sinut, kun joikuu Sinua – ei Sinusta”.
Rajamerkkien koskemattomuuden merkityksestä löytyy säännöksiä myös Raamatusta. Viidennen Mooseksen kirjan luvun 28 jakeessa 17 kerrotaan mikä on rajamerkin siirtäjän kohtalo.
Maanmittauslaitoksen paikannimistöstä löytyy runsaasti viittauksia kuolemaan: on kalmanlehtoja, kuolemajärviä ja surmansoita.
Raja on myös kuoleman ja elämän välillä. Näistä rajoista on merkkejä löydettävissä myös maastossa. Esimerkiksi Saarijärven Pyhänkankaan karsikossa on petäjä, johon on veistetty vainajan puumerkki, vuosiluku ja risti. Vanhimmat vuosiluvut taitaa olla 1850-luvulta. Nämä ovat merkkejä vanhasta perinteestä, jolloin kirkon ja kylän, elävien ja kuolleiden, raja merkittiin karsimalla vainajan kuljetusreitin varrelle petäjä. Siihen tehtiin risti ja puumerkki vainajan muistoksi. Tämä oli merkkipetäjä, jota kuollut ei saanut ohittaa. Itäsuomalainen perinne selostaa kotona kulkijoista, jotka lähtivät vaeltamaan haudoistaan. Ristin ja merkin nähtyään ”he muistivat olevansa kuolleita ja palasivat kirkkomaalle”.
Hautausmaiden alueita erotettiin isojaossa. Nykyisistä rekistereistämme löydetään myös nämä yleisiin tarpeisiin erotetut alueet.
Hautausmaiden rajoille on tapana tehdä aitoja: kiviaitoja ja pensasaitoja. Hautausmaille kuljetaan yleensä portin kautta. Portti on myös rajamerkki. Raja elävien ja kuolleiden maailman välillä, kuten myös aitojen tarkoitus. Perinteen mukaan aidan ja portin tehtävänä on ollut pitää ”omat” sisäpuolella. Nykyisin asiattomien ulkopuolisten sisäänpääsyn estäminen on tähdellistä. On joskus myös sanottu, että raskaan hautakiven tarkoituksena on ollut varmistaa, että ”pysyt siellä”.
Hautaamiseen liittyy myös maantieteellisiä perinteitä. Länsi-Suomessa kuolleiden tyyssija on ollut ensin kirkon alla ja sitten kirkkomaalla. Hautakivi on länsisuomalaista perinnettä. Ensin se pystytettiin papiston ja herrasväen haudoille, myöhemmin yleistyi koko Suomeen. Sanotaan, että länsisuomalaisella hautausmaalla vallitsee sosiaalinen järjestys ja itäisellä epäjärjestys. Papiston ja arvokkaiden sukujen haudat ovat lähimpänä kirkkoa. Itäisen Suomen puuristi maatuu suurin piirtein samassa ajassa kuin katoaa muisto vainajasta. Itäsuomalaiseen maailmankuvaan sopii sanonta: ”Ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan”. Saamelaisessa kulttuurissa on sama ajatusmaailma: ”Elät niin kauan kuin sinua joiutaan. Joku muistaa Sinut, kun joikuu Sinua – ei Sinusta”.
Rajamerkkien koskemattomuuden merkityksestä löytyy säännöksiä myös Raamatusta. Viidennen Mooseksen kirjan luvun 28 jakeessa 17 kerrotaan mikä on rajamerkin siirtäjän kohtalo.
maanantai 26. maaliskuuta 2012
Hiilijalanjälkeni on suuri
Hiilijalanjäljellä tarkoitetaan jonkun tuotteen, toiminnan tai palvelun aiheuttamaa ilmastokuormaa. Siis kuinka paljon kasvihuonekaasuja tuotteen tai palvelun elinkaaren aikana syntyy. Joskus hiilijalanjäljellä viitataan kasvihuonekaasujen kokonaispäästöjen sijaan pelkkiin hiilidioksidipäästöihin. Hiilijalanjäljen suuruutta mitataan mittarilla, jonka avulla voidaan arvioida erilaisten tekojen vaikutusta ilmaston lämpiämiseen. Hiilijalanjälki mittaa, paljonko kasvihuonekaasuja esimerkiksi autolla ajaminen aiheuttaa tai lentokonematkustaminen saa aikaan.
Ekologisen jalanjäljen suuruutta mitataan pinta-alalla, kun taas hiilijalanjäljen suuruus ilmoitetaan tapauksesta riippuen tonneina tai kilogrammoina, so. massan mitoilla.
Kuluttajan hiilijalanjälki jaetaan suoriin ja epäsuoriin päästöihin. Suorat päästöt syntyvät kuluttajan oman toiminnan, esimerkiksi auton ajamisen seurauksena. Joukkoliikennevälineillä matkustamisen taas katsotaan aiheuttavan epäsuoria päästöjä, jotka jaetaan kaikkien matkustajien kesken henkilökilometrien suhteessa. Kuluttajan epäsuoriin päästöihin kuuluu hyödykkeiden ja palvelujen kuten erilaisten tilaisuuksien tuotannon, myynnin ja mahdollisesta käytöstä poiston yhteydessä syntyvät päästöt.
Kuinka suuri on minun hiilijalanjälkeni? On kehitetty yksinkertaisia testejä, joilla voi mitata oman toiminnan aiheuttamaa hiilijalanjäljen suuruutta. Testejä löytyy netistä. Kävin erään testin läpi vuoden 2011 toimintani osalta. Minun hiilijalanjälkeni on suuri, myönnän sen. Suurimmat lähteet löytyivät pitkästä matkasta kotoani työpaikalla ja takaisin, jonka suoritan autolla sekä virkamatkoista, joista osan suoritan lentämällä. Vapaa-ajan vietosta mökillämme sekä harrastuksistani, joihin myös ajan autolla jne. Arvelin etukäteen, että hiilijalanjälkeni on suuri, mutta en arvannut että se olisi näin suuri.
Maanmittauslaitos aloittaa Green Office -viitekehyksen mukaisen ympäristöjärjestelmän laatimisen. Aloitamme Pasilan toimipisteestä ja pyrimme pilottivaiheen jälkeen laajentamaan sen nopeasti kaikkiin toimipisteisiimme. Mittauksiin perustuvaa tietoja saisimme jo parin kolmen vuoden päästä. Koetamme laitoksena toimia tehokkaasti ympäristöä ja luontoa säästävällä tavalla paitsi omassa toiminnassamme ja tekemisissämme myös substanssitoimintamme yhteiskunnallisilla vaikutuksilla.
Arvelen, että myös Maanmittauslaitoksen toiminnan hiilijalanjälki on suurempi kuin 200-vuotisen taipaleemme alkuaikoina.
Emme ole perineet maata vanhemmiltamme, vaan saaneet sen lainaksi lapsiltamme, kuten vanha viisaus todistaa. Pyrin pienentämään oman hiilijalanjälkeni suuruutta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)